(27N) Parisuhteen löytäminen ei vain miesten ongelma

Hei. Näin miestenpäivänä ehkä hieman huono hetki avautua naisena asiasta, mutta asian kanssa pitkään kamppailleena haluan tuoda myös oman kokemukseni tähän aiheeseen ja kenties saada muilta är suomalaisilta toisenlaista perspektiiviä kuinka eteenpäin.

Olen ollut sinkku vuodesta -19 saakka. Takana kolme lyhyttä suhdetta (sekä muutamia lyhyitä deittailuja) johon hyppäsin mukaan kun toinen kysyi ja tulin hyvin toimeen heidän kanssa. Noh, pelkästään toimeentuleminenhan ei luonnollisesti riitä joten ne kariutui sinne. Viimeisen jälkeen päätin, etten lähde suhteeseen jos ei oikeasti natsaa, siis kemiat kohtaa kaikilla osa-alueilla ja voi pojat jos sellaisen löytäminen ole ollut kuin etsisi sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta.

Kiinnostun kenestäkään todella, todella harvoin. En näe että standardini ovat mitenkään erityisen korkeat: pituuksilla, finansseilla, koulutuksella ei ole minulle yleisesti väliä, toki kunhan elämän perusasiat ovat hyvin hallussa. Vaikka mies olisi kuinka hyvännäköinen, se ei vielä itsestään herätä minussa suurempaa kiinnostusta vaan luonteella on myös paljon väliä. Haluan vain, että tuntisin sitä ihastumista, oikeaa halua toista kohtaan ja sitä on tapahtunut vain kolmen ihmisen kanssa tässä viiden vuoden aikana. Jokainen heistä on kuitenkin ollut parisuhteessa, vaikka olin mielestäni havainnut kiinnostusta heidän puolelta, ja viimeisimmän torjumisen jälkeen alkaa oikeasti tuntumaan ettei minulla ole tarpeeksi tuuria osua enää tässä iässä sellaisen kohdalle joka oikeasti kiinnostaisi ja jota ei ole jo joku ehtinyt itselleen nappaamaan.

Ensimmäinen kysymys on varmasti että noh, pyöritkö ihmisten ilmoilla? Laitatko itsesi sosiaalisiin tilanteisiin ja tapaatko ihmisiä? Kyllä, mieskontakteja tulee erityisesti harrastuksien kautta varsin paljon. Pelaan tietokoneella ja pyörin eri pelien discord servereillä. Käyn ohjatussa salitreeneissä useita kertoja viikossa. Mainittakoon että tulen erittäin hyvin toimeen miesten kanssa ja minulle onkin kertynyt opiskeluvuosieni jälkeen enemmän miespuolisia kavereita kuin naisia (harrastusten ja miesvaltaisen alan johdosta), tulen heidän kanssa vain niin paljon helpommin juttuun. Minuun on myös hyvin moni osoittanut kiinnostusta ja kommentoitu että minuun on helppo ihastua, ja harmittaakin vain niin vietävästi joka kerta, ettei itse ole kiinnostunut kaveritasoa enempää. Tiedän, maailmanluokan ongelmat. Mutta kuten sanoin, en halua enää suhdetta jossa lähtökohtana on vain hyvin toimeentuleminen.

Seuraava kysymys on varmaankin että käytkö sitten treffeillä? Tämä on varmasti se suurin kompastuskivi. Koska kokemuksesta kiinnostun harvoin, en lähde enää käymään treffeillä jos joku täysin tuntematon tulee suorilta kysymään, eikä sitä kovin yleisesti nyt muutenkaan tapahdu. Olen asteen introvertti, luonteeltani sellainen etten halua ketään pahemmin häiritä, ja tyhjältä pohjalta tutustuminen ottaa todella paljon energiaa. Mieluummin pyörin normaaleissa tilanteissa ja makustelen tilannetta ilman oletuksia jos kiinnostus heräisi ja vasta sitten lähtisin treffeille, kun pohjalla olisi jo jotain. Mutta. Ilmeisesti tää ei vaan tule tapahtumaan.

Joudunko oikeasti lataamaan deittiapit ja alkaa selaamaan valikoimaa kuin kaupan hyllyltä? Tuntuu todella halpamaiselta, profiileista kun ei pääse suoraan kiinni millainen ihminen toinen on ja pelkkä viestittely, varsinkaan useiden kanssa samaan aikaan ole ollut minun juttuni.

Tiedän, tilanteeni on huiman paljon parempi kuin suurimmalla osalla sinkkumiehistä. Mutta tuntuu silti lannistavalta, varsinkin viimeisimmän torjumisen jälkeen.

Kiitos ja kumarrus.